torstai 31. tammikuuta 2013

Miksi 3: Kaikki käsikirjoitukset julkaistaan

Muistan tämän oivaltamisen hetken yhä.

Oli vuosi 2007 ja WSOY:llä Fredrik "Freppan" Rahka – hieno mies, nyttemmin Otavalla – veti uutta digitaalisen muutoksen työryhmää, johon minutkin oli nimitetty. En ollut kovin kiinnostunut koko asiasta, mutta lukulaitteiden tekniikan ja varsinkin jakelumahdollisuuksien esittelyn lomassa minua kouraisi yhtäkkiä vatsanpohjaa myöten. Piti ihan älähtää:

"Tajuuttekste, tulevaisuudessa kaikki käsikirjoitukset julkaistaan", keskeytin jonkun toisen puheen. En tiedä, muistaako kukaan muu tuota hetkeä (muistan muutamia yllättyneitä katseita, ehkä silloin ajateltiin että taas se Jussi visioi ja vitsailee omiaan*), mutta juuri silloin minun ajatteluni kirjojen kustantamisesta ja tulevaisuudesta koki perinpohjaisen kurssimuutoksen.


KAIKKI käsikirjoitukset julkaistaan! (Loistavaa [eli katastrofi?])


Suurin osa kirjailijoista ja kustantajista on jo nyt sitä mieltä, että Suomessa julkaistaan liikaa kirjoja. Erimielisyyttä on ollut vain siitä, mitkä niistä ovat liikaa.

He saattavat olla oikeassa (kaikki...) mutta tuossa ajattelussa on kyse ns. rajattujen mahdollisuuksien markkinasta. On vedetty viiva veteen kirjojen ja ei-kirjojen välille.

Oikeasti kirjallisuus ja kirja-ala on kaikki nämä vuodet "alimyynyt" todelliseen kysyntään nähden, eli menettänyt lukijoita ja tuloja. Tekniikan rajoittuneisuus on pakottanut tekemään kustantamispäätöksiä, koska on täytynyt verrata kustannuksia ja todennäköisiä tuloja. Ei siis ole syntyjään ilkeitä kustannuspäälliköitä, vaikka toimenkuva on monen muuttanutkin sellaiselta tuntuvaksi. Kustannuspäällikön työ kun päättämisen osalta on 99-prosenttisesti innokkaiden ja ahkerien kirjoittajien unelmien murskaamista.

Käsikirjoituksissa on hillitysti ilmaisten karmeita laatueroja. Silti vain pieni osa on kielellisesti, tyylillisesti, rakenteellisesti, tarinan kuljetuksen ja kiinnostavuuden kannalta sellaisia, joille ei löytyisi yhtäkään kiinnostunutta lukijaa.

Melkein jokaisessa käsikirjoituksessa on jotain, joka voisi koskettaa jotain lukijaa. Kirjankustantajat ovat kautta vuosisatojen hylänneet tekstejä, joille olisi voinut löytyä tuhansia, satoja ja kymmeniä kiinnostuneita lukijoita.

Jatkossa kustantajan hylkäyspäätös ei ole mikään este käsikirjoituksen saamiseksi toisten ihmisten luettavaksi. Sanat saavat oikeasti omat siivet. Kaikki käsikirjoitukset julkaistaan.

Eikä vain roskaa. Pian voidaan julkaista se solubiologian laitokselle sijoittuva suljetun huoneen mysteeri kömpelöine romanttisine osineen, jonka tapon psykologian ymmärtää ja siitä kicksit saa vain muunneltujen solujen tutkimustulokset sisäistänyt. Ja se huikean ellei pelottavan tyylikkäiden lauseiden romaani, jonka jokainen kappale päättyi ruotsalaisten håmåjen sekä voissa paistettavien Näin naapurissa -mallikansalaisten epähauskaan nolaamiseen. Puhumattakaan omaelämäkerroista, joiden mahdolliset lukijat ovat vain samaa sukua, samasta kaupungista tai samaa työtä tehneitä. Tai muuten vain jossain määrin hyviä teoksia.

Käsikirjoitus julkaistaan, jos sen tekijä niin haluaa. Ennen se ei ollut mahdollista. Vaikka tekijä olisi teettänyt kirjastaan painetun omakustanteen, hän ei tavanomaisesti olisi koskaan saanut sitä myyntiin muualle kuin omiin tuttavapiireihinsä ja kenties paikallisen kirjakauppaan. Kohta jokainen tekijä saa teoksensa suuriinkin e-kirjakauppoihin.

Tunnen tänne asti, kuinka tämä herättää monissa närkästystä ja kauas potkimisen tarvetta. Miten kaikesta siitä scheisse-kakasta enää löytää mitä pitää lukea! Miten ne (omasta mielestä) kunnon kirjat pärjäävät enää tuossa tulevassa vilkkulandiassa?

Näin minäkin ajattelin ennen, silloin kun vedettiin hyytävään veteen viivaa parhaiden, hyvien, tavallisten ja ei-kirjojen välille. Minulla oli näkökulmaani tuplaedellytykset: olin vaativa (elitistinen) lukija ja töissä kirja-alalla. Palaan tämän kirjoitussarjan myöhemmissä Miten-osissa näihinkin tarpeisiin.

Takaisin uusiin mahdollisuuksiin. Ne eivät todellakaan rajoitu ilman kustannussopparia kirjoittaviin. Suurin osa kustannetuista kirjailijoistakin on saanut hylsyjä eli palautettuja käsikirjoituksia ilman myönteistä kustantamispäätöstä. Jotkut ovat ajalta ennen ensimmäistä kustannussopimusta, monet ns. kirjailijan statuksen saavuttamisen jälkeenkin. Kaikki ne ovat käytettyä työaikaa ja hyvin todennäköisesti kiinnostuneita ja maksavia lukijoita kiinnostavaa aineistoa, jotka ovat tähän asti olleet hyödyntämättä. Monilla on runsaasti erilaisia lyhyitä tekstejä ja tilaustöitä, joiden uudelleen ja laajempi julkaisu on lähitulevaisuudessa helposti mahdollista. Ja päiväkirjojen... (Mainos: yrityksemme Suomen E-painos Oy muuntaa käsikirjoitukset e-kirjoiksi sekä hoitaa niiden jakelun ja tilitykset. Pääset E-painoksen verkkosivuille tästä linkistä.)

Näitä editoimattomia pöytälaatikkoteoksia voi helposti julkaista myös nimimerkillä. Tällöin oma kirjailijastatus (saanko – saan – täällä – minun täällä – käyttää termiä brändi) ei nuhraannu. Arvaisin silti, että tulevaisuudessa kirjailijat tulevat julkaisemaan ei-kustannetut tekstit omissa nimissään. Hyvät lukijat  näkevät ja ymmärtävät eron jalostetun ja luomun välillä.

Vaivaton e-julkaiseminen mahdollistaa hyville kirjoittajille sivuloikat uusille alueille. Olemme jo nähneet painettuna dekkaristien ruokaohjekirjoja. E-kirjana saamme seuraavaksi lukea vaikkapa runoilijan pyöränkorjausopasta ja ammattipyöräilijän runoja.

Alkuvuodesta 2013 tämä saattaa kuulostaa monelle suomalaiselle kirjaihmiselle scifiltä ja spefiltä. Höpsistä. Maailmalla on jo monta omakustannusalustaa todella isoihin e-kirjakauppoihin:

https://kdp.amazon.com/self-publishing/signin

http://www.kobobooks.com/kobowritinglife

http://pubit.barnesandnoble.com/pubit_app/bn?t=pi_reg_home

Meidän kotimainen Elisa selvästi valmistautuu samaan:

http://www.kirjoitaitse.fi/

Kuinka suuri tämä muutos on? Ei lainkaan iso, jos me kirjallisuusihmiset olemme katselleet ulos ikkunoistamme. Monet kirjoittavat ihmiset tekevät jo nyt sähköistä julkaisua eli "kustantamista" koko ajan. Voimme kirjoittaa blogia, nettikolumnia, mielipiteitä, twittuiluja ja vähintäänkin kommentteja lisätäksemme omaa näkyvyyttämme infernetissä, joka silti laajenee paljon nopeammin kuin pysymme perässä.

Ennustan, että vaihtoehdot kirjoittajien/kirjailijoiden mahdollisuuksissa ovat niin suuria, että kirja-alan perinteiset talousmekanismit heittävät persleikkaa. Yhtä suurimmista seurauksista käsittelen tämän kirjoitussarjan neljännessä Miksi-osiossa. Jos jo tämän kolmannen otsikko nosti antennejasi, seuraava suuntaa niitä... seuraavaan loogiseen päätelmään.


*) Toinen irtovälähdys oli, kun kuulin Sonyn silloisen uuden lukulaitteen nimen "Reader". Ajattelin heti, että tuon nimen täytyy tarkoittaa laitetta, jolla voi lukea työmatkalla metrossa kirjaa, ja vaihtaa kuunteluun ryhdyttäessä kävelemään. Olin suorastaan hämmästynyt, kun ominaisuutta ei ollutkaan. Sittemmin olen Amazon Kindlen englanninkielistä puhesyntetisaattoria testaillut. Ihan hyvä, mutta lukeminen on aina nopeampaa. Tästä enemmän Miten-osuuksissa.