Tätä meidän paperikirjojen kanssa kasvaneiden on vaikea hyväksyä, joten yrittäisimmekö yhdessä?
Rakastan kirjoja, olen se ihminen joka olen pitkälti niiden ansiosta ja syystä. Olen joissain e-kirjakeskusteluissa ja haastatteluissa korostanut uusista e-näkemyksistäni huolimatta haluavani lukea itselleni tärkeimmät uudet kirjat kansien väliin painettuna, sohvalla tai nojatuolissa, rauhassa omassa tilassa.
Tämä johtuu siitä, että meidän paperikirjoja lukeneiden ihmisten tunnemuistot kytkeytyvät painetun kirjan muotoon. Meidän nykyaikuisten kirjallisen kokemuselämämme suurimmat oivallukset, järkytykset, innostumiset ja myötäelämiset ovat toteutuneet pitämällä paperikasaa käsissämme. Tuo äskeinen lause kannattaa lukea pari kertaa uudelleen.
Kiusallani toistan: paperikasaa.
- - - - -
Niin. Kirjoissa ja lukemisessa olennaista on teksti: sanoja ja rivejä peräkkäin, kappaleisiin jaettuna. Niin on nyt, niin on tulevaisuudessa. Ei ole mitään syytä huoleen kirjailijoilla tai lukijoilla. Uudet sukupolvet tulevat lukemaan tekstiä ja kirjoja, vain välineet muuttuvat.
Sähköinen lukeminen tulee voittamaan, koska e-kirjat ovat vasta kehityksensä alussa, mutta painettu kirja on ja säilyy sellaisena kuin se on. Siihen verrattuna sähköinen ja digitaalinen kirja tulee käyttökokemuksena paranemaan koko ajan. Tämän hetken e-lukuvälineet ovat vasta kompastelevaa alkua. Jos sopii (sopii!) etenen meidän kaikkien lukevien ihmisten tuleviin mahdollisuuksiin:
E-kirja valtaa lukemistavat, koska se myötäilee lukutilannetta. Kirja ei ole enää sidottu sen painohetken sivuasetteluun. Teksti soljuu ja joustaa, vaihtaa riviä lukuvälineen mukaan. Lukija saa päättää, minkä kokoisena, millä suosikkikirjaisimella ja minkälaisella apuvalaistuksella hän lukee sitä hämärän tullen. Lukuvauhtia mittaava sovellus näyttää haluttaessa, montako minuuttia tai tuntia on kappaleen ja kirjan loppuun. Lukija voi vaihtaa lennosta kännykästä tablettiin ja ohjelma synkronoi molempiin viimeisimmän luetun sivun. Samoin lukija voi vaihtaa nappia painamalla silmillä lukemisesta korvilla kuunteluun (text-to-speech), siirtyessään bussista kävelemään kaupungin vilinään. Tai lukea virtaavaa tekstiä, riviä vaihtamatta, Google-laseillaan.
Koko ajan koko oma kirjastonsa mukanaan. Koko ajan ennen näkemättömän suurien kirjakauppojen valtavien valikoimien ollessa vain muutaman näppäimen painalluksen päässä. Koko ajan alenevien hintojen myötätuulessa tai kierteessä, riippuen näkökulmasta.
Ylläoleva on mahdollista jo nyt, vaikka tekniikka vasta haparoi ensiaskeliaan. Teksti eli sisältö on entisellään, mutta sen käytön mahdollisuudet lisääntyvät. Tulevaisuus on entistä parempi kirjailijoille ja lukijoille.
(Jätän tässä kirjoitussarjassa tietoisesti pois spekuloinnit ja ennustukset tekstin tuunaus-douppaamisesta värein, äänin, efektein, kuvin, sekvenssimuutoksin ym. Niitä on tehty ja tullaan tekemään, mutta omasta mielestäni ne ovat uusi genrensä. Konsernatiivina pitäydyn siis tekstimuotoisessa kirjallisuudessa ja sen muutostilassa.)
Vielä yksi asia. Kuten olemme huomanneet, kaikki mikä voi digitaaliseksi muuttua on yhä enemmän muuttumassa digitaaliseksi. Elämä on muualla, eikä sinne pääse taksilla: jos kirjallisuus ei lähde mukaan, se ei ole siellä missä (uudet) lukijat ovat. Jos se on mukana, ja lukemisen löytäminen ja ostaminen on entistä helpompaa, kirjailijoilla on aiempaa paremmat mahdollisuudet tavoittaa yhä enemmän lukijoita.
- - - - -
Arvoisat lukijat! En yritä taivutella teitä sähköisen kirjan maailmaan. Yritän sanoa, ettemme voi sen voittokululle mitään. Tämän kirjoitussarjan tarkoitus 1) on ollut kertoa Miksi niin tapahtuu 2) tulee olemaan kuvata, Miten sähköinen muutos vaikuttaa kirjailijoiden, lukijoiden ja heidän välissä tähän asti työskennelleiden maailmaan.
"Miksi" on nyt omalta osaltani käsitelty.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit
torstai 12. syyskuuta 2013
torstai 31. tammikuuta 2013
Miksi 3: Kaikki käsikirjoitukset julkaistaan
Muistan tämän oivaltamisen hetken yhä.
Oli vuosi 2007 ja WSOY:llä Fredrik "Freppan" Rahka – hieno mies, nyttemmin Otavalla – veti uutta digitaalisen muutoksen työryhmää, johon minutkin oli nimitetty. En ollut kovin kiinnostunut koko asiasta, mutta lukulaitteiden tekniikan ja varsinkin jakelumahdollisuuksien esittelyn lomassa minua kouraisi yhtäkkiä vatsanpohjaa myöten. Piti ihan älähtää:
"Tajuuttekste, tulevaisuudessa kaikki käsikirjoitukset julkaistaan", keskeytin jonkun toisen puheen. En tiedä, muistaako kukaan muu tuota hetkeä (muistan muutamia yllättyneitä katseita, ehkä silloin ajateltiin että taas se Jussi visioi ja vitsailee omiaan*), mutta juuri silloin minun ajatteluni kirjojen kustantamisesta ja tulevaisuudesta koki perinpohjaisen kurssimuutoksen.
Suurin osa kirjailijoista ja kustantajista on jo nyt sitä mieltä, että Suomessa julkaistaan liikaa kirjoja. Erimielisyyttä on ollut vain siitä, mitkä niistä ovat liikaa.
He saattavat olla oikeassa (kaikki...) mutta tuossa ajattelussa on kyse ns. rajattujen mahdollisuuksien markkinasta. On vedetty viiva veteen kirjojen ja ei-kirjojen välille.
Oikeasti kirjallisuus ja kirja-ala on kaikki nämä vuodet "alimyynyt" todelliseen kysyntään nähden, eli menettänyt lukijoita ja tuloja. Tekniikan rajoittuneisuus on pakottanut tekemään kustantamispäätöksiä, koska on täytynyt verrata kustannuksia ja todennäköisiä tuloja. Ei siis ole syntyjään ilkeitä kustannuspäälliköitä, vaikka toimenkuva on monen muuttanutkin sellaiselta tuntuvaksi. Kustannuspäällikön työ kun päättämisen osalta on 99-prosenttisesti innokkaiden ja ahkerien kirjoittajien unelmien murskaamista.
Käsikirjoituksissa on hillitysti ilmaisten karmeita laatueroja. Silti vain pieni osa on kielellisesti, tyylillisesti, rakenteellisesti, tarinan kuljetuksen ja kiinnostavuuden kannalta sellaisia, joille ei löytyisi yhtäkään kiinnostunutta lukijaa.
Melkein jokaisessa käsikirjoituksessa on jotain, joka voisi koskettaa jotain lukijaa. Kirjankustantajat ovat kautta vuosisatojen hylänneet tekstejä, joille olisi voinut löytyä tuhansia, satoja ja kymmeniä kiinnostuneita lukijoita.
Jatkossa kustantajan hylkäyspäätös ei ole mikään este käsikirjoituksen saamiseksi toisten ihmisten luettavaksi. Sanat saavat oikeasti omat siivet. Kaikki käsikirjoitukset julkaistaan.
Eikä vain roskaa. Pian voidaan julkaista se solubiologian laitokselle sijoittuva suljetun huoneen mysteeri kömpelöine romanttisine osineen, jonka tapon psykologian ymmärtää ja siitä kicksit saa vain muunneltujen solujen tutkimustulokset sisäistänyt. Ja se huikean ellei pelottavan tyylikkäiden lauseiden romaani, jonka jokainen kappale päättyi ruotsalaisten håmåjen sekä voissa paistettavien Näin naapurissa -mallikansalaisten epähauskaan nolaamiseen. Puhumattakaan omaelämäkerroista, joiden mahdolliset lukijat ovat vain samaa sukua, samasta kaupungista tai samaa työtä tehneitä. Tai muuten vain jossain määrin hyviä teoksia.
Käsikirjoitus julkaistaan, jos sen tekijä niin haluaa. Ennen se ei ollut mahdollista. Vaikka tekijä olisi teettänyt kirjastaan painetun omakustanteen, hän ei tavanomaisesti olisi koskaan saanut sitä myyntiin muualle kuin omiin tuttavapiireihinsä ja kenties paikallisen kirjakauppaan. Kohta jokainen tekijä saa teoksensa suuriinkin e-kirjakauppoihin.
Tunnen tänne asti, kuinka tämä herättää monissa närkästystä ja kauas potkimisen tarvetta. Miten kaikesta siitä scheisse-kakasta enää löytää mitä pitää lukea! Miten ne (omasta mielestä) kunnon kirjat pärjäävät enää tuossa tulevassa vilkkulandiassa?
Näin minäkin ajattelin ennen, silloin kun vedettiin hyytävään veteen viivaa parhaiden, hyvien, tavallisten ja ei-kirjojen välille. Minulla oli näkökulmaani tuplaedellytykset: olin vaativa (elitistinen) lukija ja töissä kirja-alalla. Palaan tämän kirjoitussarjan myöhemmissä Miten-osissa näihinkin tarpeisiin.
Takaisin uusiin mahdollisuuksiin. Ne eivät todellakaan rajoitu ilman kustannussopparia kirjoittaviin. Suurin osa kustannetuista kirjailijoistakin on saanut hylsyjä eli palautettuja käsikirjoituksia ilman myönteistä kustantamispäätöstä. Jotkut ovat ajalta ennen ensimmäistä kustannussopimusta, monet ns. kirjailijan statuksen saavuttamisen jälkeenkin. Kaikki ne ovat käytettyä työaikaa ja hyvin todennäköisesti kiinnostuneita ja maksavia lukijoita kiinnostavaa aineistoa, jotka ovat tähän asti olleet hyödyntämättä. Monilla on runsaasti erilaisia lyhyitä tekstejä ja tilaustöitä, joiden uudelleen ja laajempi julkaisu on lähitulevaisuudessa helposti mahdollista. Ja päiväkirjojen... (Mainos: yrityksemme Suomen E-painos Oy muuntaa käsikirjoitukset e-kirjoiksi sekä hoitaa niiden jakelun ja tilitykset. Pääset E-painoksen verkkosivuille tästä linkistä.)
Näitä editoimattomia pöytälaatikkoteoksia voi helposti julkaista myös nimimerkillä. Tällöin oma kirjailijastatus (saanko – saan – täällä – minun täällä – käyttää termiä brändi) ei nuhraannu. Arvaisin silti, että tulevaisuudessa kirjailijat tulevat julkaisemaan ei-kustannetut tekstit omissa nimissään. Hyvät lukijat näkevät ja ymmärtävät eron jalostetun ja luomun välillä.
Vaivaton e-julkaiseminen mahdollistaa hyville kirjoittajille sivuloikat uusille alueille. Olemme jo nähneet painettuna dekkaristien ruokaohjekirjoja. E-kirjana saamme seuraavaksi lukea vaikkapa runoilijan pyöränkorjausopasta ja ammattipyöräilijän runoja.
Alkuvuodesta 2013 tämä saattaa kuulostaa monelle suomalaiselle kirjaihmiselle scifiltä ja spefiltä. Höpsistä. Maailmalla on jo monta omakustannusalustaa todella isoihin e-kirjakauppoihin:
https://kdp.amazon.com/self-publishing/signin
http://www.kobobooks.com/kobowritinglife
http://pubit.barnesandnoble.com/pubit_app/bn?t=pi_reg_home
Meidän kotimainen Elisa selvästi valmistautuu samaan:
http://www.kirjoitaitse.fi/
Kuinka suuri tämä muutos on? Ei lainkaan iso, jos me kirjallisuusihmiset olemme katselleet ulos ikkunoistamme. Monet kirjoittavat ihmiset tekevät jo nyt sähköistä julkaisua eli "kustantamista" koko ajan. Voimme kirjoittaa blogia, nettikolumnia, mielipiteitä, twittuiluja ja vähintäänkin kommentteja lisätäksemme omaa näkyvyyttämme infernetissä, joka silti laajenee paljon nopeammin kuin pysymme perässä.
Ennustan, että vaihtoehdot kirjoittajien/kirjailijoiden mahdollisuuksissa ovat niin suuria, että kirja-alan perinteiset talousmekanismit heittävät persleikkaa. Yhtä suurimmista seurauksista käsittelen tämän kirjoitussarjan neljännessä Miksi-osiossa. Jos jo tämän kolmannen otsikko nosti antennejasi, seuraava suuntaa niitä... seuraavaan loogiseen päätelmään.
*) Toinen irtovälähdys oli, kun kuulin Sonyn silloisen uuden lukulaitteen nimen "Reader". Ajattelin heti, että tuon nimen täytyy tarkoittaa laitetta, jolla voi lukea työmatkalla metrossa kirjaa, ja vaihtaa kuunteluun ryhdyttäessä kävelemään. Olin suorastaan hämmästynyt, kun ominaisuutta ei ollutkaan. Sittemmin olen Amazon Kindlen englanninkielistä puhesyntetisaattoria testaillut. Ihan hyvä, mutta lukeminen on aina nopeampaa. Tästä enemmän Miten-osuuksissa.
Oli vuosi 2007 ja WSOY:llä Fredrik "Freppan" Rahka – hieno mies, nyttemmin Otavalla – veti uutta digitaalisen muutoksen työryhmää, johon minutkin oli nimitetty. En ollut kovin kiinnostunut koko asiasta, mutta lukulaitteiden tekniikan ja varsinkin jakelumahdollisuuksien esittelyn lomassa minua kouraisi yhtäkkiä vatsanpohjaa myöten. Piti ihan älähtää:
"Tajuuttekste, tulevaisuudessa kaikki käsikirjoitukset julkaistaan", keskeytin jonkun toisen puheen. En tiedä, muistaako kukaan muu tuota hetkeä (muistan muutamia yllättyneitä katseita, ehkä silloin ajateltiin että taas se Jussi visioi ja vitsailee omiaan*), mutta juuri silloin minun ajatteluni kirjojen kustantamisesta ja tulevaisuudesta koki perinpohjaisen kurssimuutoksen.
KAIKKI käsikirjoitukset julkaistaan! (Loistavaa [eli katastrofi?])
Suurin osa kirjailijoista ja kustantajista on jo nyt sitä mieltä, että Suomessa julkaistaan liikaa kirjoja. Erimielisyyttä on ollut vain siitä, mitkä niistä ovat liikaa.
He saattavat olla oikeassa (kaikki...) mutta tuossa ajattelussa on kyse ns. rajattujen mahdollisuuksien markkinasta. On vedetty viiva veteen kirjojen ja ei-kirjojen välille.
Oikeasti kirjallisuus ja kirja-ala on kaikki nämä vuodet "alimyynyt" todelliseen kysyntään nähden, eli menettänyt lukijoita ja tuloja. Tekniikan rajoittuneisuus on pakottanut tekemään kustantamispäätöksiä, koska on täytynyt verrata kustannuksia ja todennäköisiä tuloja. Ei siis ole syntyjään ilkeitä kustannuspäälliköitä, vaikka toimenkuva on monen muuttanutkin sellaiselta tuntuvaksi. Kustannuspäällikön työ kun päättämisen osalta on 99-prosenttisesti innokkaiden ja ahkerien kirjoittajien unelmien murskaamista.
Käsikirjoituksissa on hillitysti ilmaisten karmeita laatueroja. Silti vain pieni osa on kielellisesti, tyylillisesti, rakenteellisesti, tarinan kuljetuksen ja kiinnostavuuden kannalta sellaisia, joille ei löytyisi yhtäkään kiinnostunutta lukijaa.
Melkein jokaisessa käsikirjoituksessa on jotain, joka voisi koskettaa jotain lukijaa. Kirjankustantajat ovat kautta vuosisatojen hylänneet tekstejä, joille olisi voinut löytyä tuhansia, satoja ja kymmeniä kiinnostuneita lukijoita.
Jatkossa kustantajan hylkäyspäätös ei ole mikään este käsikirjoituksen saamiseksi toisten ihmisten luettavaksi. Sanat saavat oikeasti omat siivet. Kaikki käsikirjoitukset julkaistaan.
Eikä vain roskaa. Pian voidaan julkaista se solubiologian laitokselle sijoittuva suljetun huoneen mysteeri kömpelöine romanttisine osineen, jonka tapon psykologian ymmärtää ja siitä kicksit saa vain muunneltujen solujen tutkimustulokset sisäistänyt. Ja se huikean ellei pelottavan tyylikkäiden lauseiden romaani, jonka jokainen kappale päättyi ruotsalaisten håmåjen sekä voissa paistettavien Näin naapurissa -mallikansalaisten epähauskaan nolaamiseen. Puhumattakaan omaelämäkerroista, joiden mahdolliset lukijat ovat vain samaa sukua, samasta kaupungista tai samaa työtä tehneitä. Tai muuten vain jossain määrin hyviä teoksia.
Käsikirjoitus julkaistaan, jos sen tekijä niin haluaa. Ennen se ei ollut mahdollista. Vaikka tekijä olisi teettänyt kirjastaan painetun omakustanteen, hän ei tavanomaisesti olisi koskaan saanut sitä myyntiin muualle kuin omiin tuttavapiireihinsä ja kenties paikallisen kirjakauppaan. Kohta jokainen tekijä saa teoksensa suuriinkin e-kirjakauppoihin.
Tunnen tänne asti, kuinka tämä herättää monissa närkästystä ja kauas potkimisen tarvetta. Miten kaikesta siitä scheisse-kakasta enää löytää mitä pitää lukea! Miten ne (omasta mielestä) kunnon kirjat pärjäävät enää tuossa tulevassa vilkkulandiassa?
Näin minäkin ajattelin ennen, silloin kun vedettiin hyytävään veteen viivaa parhaiden, hyvien, tavallisten ja ei-kirjojen välille. Minulla oli näkökulmaani tuplaedellytykset: olin vaativa (elitistinen) lukija ja töissä kirja-alalla. Palaan tämän kirjoitussarjan myöhemmissä Miten-osissa näihinkin tarpeisiin.
Takaisin uusiin mahdollisuuksiin. Ne eivät todellakaan rajoitu ilman kustannussopparia kirjoittaviin. Suurin osa kustannetuista kirjailijoistakin on saanut hylsyjä eli palautettuja käsikirjoituksia ilman myönteistä kustantamispäätöstä. Jotkut ovat ajalta ennen ensimmäistä kustannussopimusta, monet ns. kirjailijan statuksen saavuttamisen jälkeenkin. Kaikki ne ovat käytettyä työaikaa ja hyvin todennäköisesti kiinnostuneita ja maksavia lukijoita kiinnostavaa aineistoa, jotka ovat tähän asti olleet hyödyntämättä. Monilla on runsaasti erilaisia lyhyitä tekstejä ja tilaustöitä, joiden uudelleen ja laajempi julkaisu on lähitulevaisuudessa helposti mahdollista. Ja päiväkirjojen... (Mainos: yrityksemme Suomen E-painos Oy muuntaa käsikirjoitukset e-kirjoiksi sekä hoitaa niiden jakelun ja tilitykset. Pääset E-painoksen verkkosivuille tästä linkistä.)
Näitä editoimattomia pöytälaatikkoteoksia voi helposti julkaista myös nimimerkillä. Tällöin oma kirjailijastatus (saanko – saan – täällä – minun täällä – käyttää termiä brändi) ei nuhraannu. Arvaisin silti, että tulevaisuudessa kirjailijat tulevat julkaisemaan ei-kustannetut tekstit omissa nimissään. Hyvät lukijat näkevät ja ymmärtävät eron jalostetun ja luomun välillä.
Vaivaton e-julkaiseminen mahdollistaa hyville kirjoittajille sivuloikat uusille alueille. Olemme jo nähneet painettuna dekkaristien ruokaohjekirjoja. E-kirjana saamme seuraavaksi lukea vaikkapa runoilijan pyöränkorjausopasta ja ammattipyöräilijän runoja.
Alkuvuodesta 2013 tämä saattaa kuulostaa monelle suomalaiselle kirjaihmiselle scifiltä ja spefiltä. Höpsistä. Maailmalla on jo monta omakustannusalustaa todella isoihin e-kirjakauppoihin:
https://kdp.amazon.com/self-publishing/signin
http://www.kobobooks.com/kobowritinglife
http://pubit.barnesandnoble.com/pubit_app/bn?t=pi_reg_home
Meidän kotimainen Elisa selvästi valmistautuu samaan:
http://www.kirjoitaitse.fi/
Kuinka suuri tämä muutos on? Ei lainkaan iso, jos me kirjallisuusihmiset olemme katselleet ulos ikkunoistamme. Monet kirjoittavat ihmiset tekevät jo nyt sähköistä julkaisua eli "kustantamista" koko ajan. Voimme kirjoittaa blogia, nettikolumnia, mielipiteitä, twittuiluja ja vähintäänkin kommentteja lisätäksemme omaa näkyvyyttämme infernetissä, joka silti laajenee paljon nopeammin kuin pysymme perässä.
Ennustan, että vaihtoehdot kirjoittajien/kirjailijoiden mahdollisuuksissa ovat niin suuria, että kirja-alan perinteiset talousmekanismit heittävät persleikkaa. Yhtä suurimmista seurauksista käsittelen tämän kirjoitussarjan neljännessä Miksi-osiossa. Jos jo tämän kolmannen otsikko nosti antennejasi, seuraava suuntaa niitä... seuraavaan loogiseen päätelmään.
*) Toinen irtovälähdys oli, kun kuulin Sonyn silloisen uuden lukulaitteen nimen "Reader". Ajattelin heti, että tuon nimen täytyy tarkoittaa laitetta, jolla voi lukea työmatkalla metrossa kirjaa, ja vaihtaa kuunteluun ryhdyttäessä kävelemään. Olin suorastaan hämmästynyt, kun ominaisuutta ei ollutkaan. Sittemmin olen Amazon Kindlen englanninkielistä puhesyntetisaattoria testaillut. Ihan hyvä, mutta lukeminen on aina nopeampaa. Tästä enemmän Miten-osuuksissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)